Tulivuorista purkautuu sulfaattiaerosoleja, jotka heijastavat maapallolle tulevaa auringonvaloa takaisin avaruuteen viilentäen näin maapalloa. Suuri tulivuorenpurkaus, kuten Pinatubon purkaus vuonna 1991, saattaa viilentää maapalloa 0,1 – 0,3 °C usean vuoden ajan (Robock 1994, Zielinski 2000).

Supertulivuorien purkauksilla tai sarjalla tavallisia purkauksia voi kuitenkin olla vuosikymmeniä kestävä viilentävä vaikutus ja kun vaikutus häviää, ilmasto näyttää lämpenevän. Zielinski 2000 tutki menneisyyden tulivuorenpurkauksia erityisesti muutaman viimeisen vuosisadan ajalta:

Zielinskin johtopäätös oli, että: "ilmastollisesti merkityksellisen vulkanismin puute 1920-luvun ja 1950-luvun välillä epäilemättä vaikutti noiden vuosikymmenien aikana havaittuun lämpenemiseen." (Zielinski 2000).

Tämän vahvistaa Hegerl 2003, joka havaitsi, että "1900-luvun alun lämpeneminen on yhdistelmä kasvihuonekaasujen aiheuttamaa lämpenemistä, aurinkopakotteen muutoksien epävarmaa vaikutusta ja aiemman voimakkaan tulivuoritoiminnan aiheuttaman viilenemisen vähenemistä".

Samaan tapaan Bertrand 1999 havaitsi, että "vulkanismin puute vuosien 1925 ja 1960 välillä saattoi aiheuttaa ainakin osittain tuona aikana havaitun lämpenemisen". Bertrand tutki Auringon ja tulivuorien vaikutusta ilmastoon ja teki johtopäätöksen: "Nämä eivät selvästikään riitä selittämään koko 1900-luvun aikana havaittua lämpenemistä, eivätkä varsinkaan sitä lämpenemistä, joka alkoi 1970-luvulla".

Lyhyesti sanottuna tulivuoritoiminnalla oli jonkinlainen osuus 1900-luvun alkupuolen lämpenemisessä. Tulivuoritoiminnalla ei kuitenkaan ollut juurikaan vaikutusta nykyiseen ilmaston lämpenemiseen, joka alkoi 1970-luvulla. Tilanne saattaa olla jopa päinvastainen; verrattain voimakkaan tulivuoritoiminnan viilentävä vaikutus 1900-luvun loppupuolella saattoi peittää osan hiilidioksidin aiheuttamasta lämpenemisestä.