"Lätkämaila" kuvaa menneiden aikojen lämpötilan rekonstruktiota viimeisen 1000-2000 vuoden ajalta, jossa käytetään puiden vuosirenkaita, jääkairanäytteitä, koralleja ja muita mittaussarjoja, jotka toimivat lämpötilan "prokseina" (epäsuorina lämpötilan indikaattoreina) (Mann 1999). Rekonstruktiossa havaittiin, että globaali lämpötila pikkuhiljaa viileni viimeisen tuhannen vuoden aikana, mutta 1900-luvulla se kääntyi jyrkkään nousuun. Lätkämailan tärkein tulos on se, että viimeisien muutaman vuosikymmenen aikana globaali lämpötila on ollut lämpimin viimeiseen tuhanteen vuoteen.

Kuva 1: Pohjoisen pallonpuoliskon lämpötilan muutokset arvioituna erilaisista proksisarjoista on esitetty sinisellä (Mann 1999). Pintalämpötilan suorat mittaukset on esitetty punaisella. Huomatkaa suuri epävarmuus (harmaa alue) kun mennään kauemmas menneisyyteen.

Vuonna 2004 lätkämailalle julkaistiin kritiikki (McIntyre 2004), jossa väitettiin lätkämailan muodon olevan väistämätön seuraus käytetystä tilastollisesta menetelmästä (pääkomponenttianalyysi). He myös väittivät, että 1400-luvun lämpötilat oli saatu yhdestä vihnemännyn proksisarjasta. He tekivät johtopäätöksen, että lätkämailan muoto ei ollut tilastollisesti merkittävä.

Mannin lätkämailasta tehtiin riippumaton arvio National Center for Atmospheric Research -tutkimuslaitoksen toimesta (Wahl 2007). He tekivät lämpötilarekonstruktion monilla eri tilastollisilla tekniikoilla (pääkomponenttianalyysillä ja ilman sitä). Heidän tuloksensa näytti hiukan eri lämpötiloja 1400-luvun alkupuolella. He kuitenkin vahvistivat alkuperäisen lätkämailan oleellisimman tuloksen - sen, että lämpenemistrendi ja lämpötila viimeisten muutaman vuosikymmenen aikana ovat olleet ennennäkemättömät vähintään viimeiseen 600 vuoteen.

Kuva 2: Alkuperäisen lätkämailakäyrän (sininen - MBH1998) vertailu Wahl & Ammannin rekonstruktioon (punainen). Pintalämpömittaussarja on esitetty mustalla (Wahl 2007).

Vaikka joillekin on jäänyt pakkomielle Mannin varhaisesta työstä proksisarjojen parissa, paleoklimatologia ei ole jäänyt paikalleen. Vuoden 1999 jälkeen on ilmestynyt monia riippumattomia menneiden lämpötilojen rekonstruktioita, joissa on käytetty paljon erilaisia proksisarjoja ja monia eri menetelmiä. Kaikki päätyvät samaan tulokseen - että viimeiset muutamat vuosikymmenet ovat kuumimpia viimeiseen 500-2000 vuoteen (riippuen siitä, miten kauas menneisyyteen rekonstruktio ulottuu). Mitä prokseja käytetään menneisyyden lämpötilojen määrittämiseen?

Pintalämpötilan muutokset lähettävät lämpöaaltoja maan alle, viilentäen tai lämmittäen maanalaista kalliota. Näiden muutosten seuraamiseksi maanalaisia lämpötilamittauksia tutkittiin 350:stä porausreiästä Pohjois-Amerikassa, Euroopassa, Afrikan eteläosissa ja Australiassa (Huang 2000). Porausreikärekonstruktiot eivät kykene näyttämään lyhytaikaisia vaihteluita, antaen tulokseksi vain trendejä vuosisatojen mittaluokassa. Niistä näkyy, että 1900-luku oli lämpimin viimeiseen 500 vuoteen ja että silloin oli voimakkain lämpenemistrendi 500 vuoteen.

Kuva 3: Globaali pintalämpötilan muutos viimeisen viiden vuosisadan aikana porausreikien mittaussarjoista (paksu punainen viiva). Varjostus esittää epävarmuutta. Sininen viiva on HadCRUTin globaalin pintalämpötilan viiden vuoden liukuva keskiarvo (Huang 2000).

Stalagmiitit (tai tippukivipylväät) muodostuvat pohjavedestä maanalaisissa luolissa. Koska niihin muodostuu vuosikerrokset, kerroksien paksuutta voidaan käyttää ilmaston prokseina. Pohjoisen pallonpuoliskon lämpötilan rekonstruktio tippukivipylväistä osoitti, että vaikka epävarmuusalue (harmaa alue) onkin merkittävä, 1900-luvun lopun lämpötila ylittää maksimiarviot viimeisten 500 vuoden ajalta (Smith 2006).

Kuva 4: Pohjoisen pallonpuoliskon vuotuisen lämpötilan rekonstruktio tippukivipylväistä esitettynä kahden standardipoikkeaman kanssa (varjostettu alue) (Smith 2006).

Jäätiköiden pituuden historiallisia muistiinpanoja voidaan käyttää lämpötilan proksina. Kun tarkkailtujen jäätiköiden määrä pienenee menneisyydessä, epävarmuus kasvaa vastaavasti. Siitä huolimatta viimeisten vuosikymmenien lämpötilat ylittävät viimeisen 400 vuoden epävarmuusrajat (Oerlemans 2005).

Kuva 5: Globaali keskimääräinen lämpötila jäätiköistä laskettuna. Punaiset pystyviivat esittävät epävarmuutta.

Nämä esimerkit kylläkin menevät vain 500 vuoden päähän menneisyyteen - tämä ei edes siällä Keskiajan lämpökautta. Kun yhdistetään kaikki eri proksit, mukaan lukien jääkairanäytteet, korallit, järvien sedimentit, jäätiköt, porausreiät ja tippukivipylväät, on mahdollista rekonstruktoida Pohjoisen pallonpuoliskon lämpötila ilman puiden vuosirenkaita ja päästä 1300 vuoden päähän menneisyyteen (Mann 2008). Tuloksena on, että viime vuosikymmenien lämpötilat ylittävät proksien maksimiarvion (mukaan lukien epävarmuusalueen) viimeisen 1300 vuoden ajalta. Kun otetaan mukaan puiden vuosirenkaat, sama tulos pätee viimeiselle 1700 vuodelle.

Kuva 6: Pohjoisen pallonpuoliskon maa-alueiden ja maa- ja merialueiden lämpötilarekonstruktioiden kooste ja arvioidut 95 %:n varmuuden rajat. Aiemmin julkaistut Pohjoisen pallonpuoliskon rekonstruktiot on esitetty vertailun vuoksi (Mann 2008).

Paleoklimatologia ammentaa laajasta valikoimasta prokseja ja menetelmiä laskeakseen menneiden aikojen lämpötilat. Tämä mahdollistaa riippumattoman vahvistuksen lätkämailan perustulokselle, että viimeiset muutamat vuosikymmenet ovat olleet kuumimmat viimeiseen 1300 vuoteen.